Tämä on raakaa raakatekstiä ihmiseltä, joka palasi takaisin kotiin putkiremontin jälkeen. Evakossa asuminen oli ristiriitaista. Kotona käyminen tuntui etäiseltä unelta, kotikunta utuisasti tutulta. Väliaikaista kotia aloimme kutsua kodiksi, vaikka sieltä olikin kiire pois.
Putkiremonttikokemuksen läpikäyminen on ollut hurja juttu. Yli kolme kuukautta pois kotoa, se on pitkä aika. Luulin sille olevan joku syy, että esimerkiksi sukitettujen putkien kuivuminen vie kaksi kuukautta. Ei tainnutkaan olla, Helsingin sanomat nimittäin uutisoi juuri kahden viikon putkiremonteista.
Allekirjoitan koko artikkelin. Työ on edennyt erittäin hitaasti ja työmaa on pääasiassa seissyt tyhjänä. Ristiriitaisia tunteita on herättänyt se, että olen asunnon omistajana kokenut siitä kumpuavia tunteita ja palvelumuotoilijana turhautumista prosessin puutteista.
Mutta miltä tuntui palata kotiin? Ristiriitaiselta. Huomasin muuttoaamuna hengittäväni vapaammin kuin pitkään aikaan. Hartiat olivat laskeutuneet kaksi senttiä. Riemu ja ilo paluusta tippuivat nopeasti, kun alkoi ottamaan kotia haltuun uudestaan. Valtavan työmäärän lisäksi tuntui kuin omaan koti olisi tunkeuduttu. Raiskattu on liian voimakas sana, mutta sekin kävi mielessä. Yksi väliovi on vaikea saada kiinni, sitä pitää painaa koko kehollaan. Työmiehet olivat potkineet ovea kiinni, liitutauluovessa oli kengänpohjien kuvia. Jos kävin työmaalla päivälla, työmiehiä oli tupakalla suoraan kotiovemme edessä ovi auki. Viimeisen viikon kiireessä on tehty omituisia ratkaisuja. Suihkutilaan on asennettu kaksi kattovalaisinta(!?), ovien listat hutkittu paikalleen. Pieniä asioita, joilla on iso merkitys. Ei kodissa potkita ovia, sauhuteta tupakkaa sisälle, unohdeta yksityiskohtia. Ei ainakaan meillä.
Suuriin linjoihin olen erittäin tyytyväinen. Työnjälki on pääosin erittäin hyvää, mutta loppuajan hutkaisut pilaavat nekin. Putkiremonttiasunto ei ole vain kohde, työmaa, se on koti, johon palaa perhe ennemmin tai myöhemmin. Joka ikinen vaihe tulisi hoitaa niin, että tämä on koti, täällä asutaan, näitä ratkaisuja tulee joku ihminen katsomaan joka ikinen päivä.
Putkiremontissa asukkaat ovat haitta ajatuksineen ja "vaatimuksineen". Hesarin artikkeli kahden viikon putkiremontista on tärkeä, sillä se nostaa esiin sen ongelman, joka minullekin on noussut vahvimpana esiin: suunnittelun puute. Jos remontti hoidetaan kahdessa viikossa se vaatii suunnittelua, loppuun mietittyä ja hiottua suunnittelua. Tämä suunnittelu hyödyttää myös asukasta, sillä suurin kompastuskivi on valtava epätietoisuus, joka ympäröi koko putkiremonttia. Kun epätietoisuudessa olevat asukkaat alkavatkin ajamaan oman kotinsa etua, heistä tulee se haitta, narisija, asukas, kaikenlaisine pyyntöineen.
Totta hitossa alkaa hiki nousemaan, kun huomaakin, että koko remontti on improvisaatiota, jossa pitäisi olla itse ajan tasalla tai mieluummin jopa askelta edellä. Vaatimassa, hiostamassa. Samaan aikaan, kun itse asuu väliaikaisesti, pyörittää arkea karsitussa ympäristössä.
Lopputarkastus meni rimaa hipoen läpi viime viikolla. Kuluneen viikon aikana olen miltei kiljuen käynyt kylmissä suihkuissa, kironnut ja turhautunut vielä lisää. Kun lopputarkastus on läpi, tippuu työmaalla hanskat maahan ja jatko on vain itsestä kiinni. Siitä kuka huutaa ja vaatii kovimmalla äänellä. Siitäkin huolimatta, että kiuas seisoo edelleen pihavarastossa, keittiössä ei ole valoja ja sähkötyöt ilmiselvästi kesken.
Kummallista peliä tämä remontti- ja rakennusala.
Päivä ja askel kerrallaan koti alkaa taas tuntua omalta. Iso harppaus otettiin eilen, kun pääsin kuumaan suihkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti