29.11.2016

Yksi vuohi, ei kiitos



Minulla on hieman paha mieli. Lahjakulttuuri on pilattu. Konmarinoidaan, ajatellaan eettisesti ja "sovitaan, ettei osteta aikuisten kesken lahjoja". En osallistu. En lähde siihen muotivillitykseen mukaan, sillä en suostu siihen, että lahjojen antamisen ja vastaanottamisen ilo viedään minulta!

Tunnustan kuitenkin, että se on jo oikeastaan viety, vaikka taistelen vastaan. Ennen pidin itseäni suht hyvänä lahjojen hankkijana, ainakin yritin miettiä lahjoja, joista vastaanottaja pitäisi. Nyt tilalla on valtava epäonnistumisen pelko, kun lahjoihin kohdistuu niin korkeat kriteerit. Pitää olla kestävää tai kuluvaa. Ei saisi olla lahjaa ollenkaan ja mehän sovittiin. Monet lahjat jäävät antamatta, sillä antamisen tilalle on tullut epävarmuus. Epäonnistumisen mahdollisuus on nykyään niin suuri. Samaan aikaan suorastaan vituttaa.

Annan lahjoja, koska se on minusta kivaa ja toivon vastaanottajan siitä ilahtuvan.

En osta pakolla lahjoja. Itse asiassa noudatamme sellaista lahjapolitiikkaa, että ostamme lahjan, jos keksimme tai löydämme vastaanottajalle kivan jutun. Jos ei löydy, ei löydy. Kummilapset ja suvun vesat eivät saa kaikki kahdenkympin lahjaa. Välillä lahja voi olla kalliimpi,  välillä riittää kortti, johon olen kirjoittanut sadun. Väkisin lahjaa ei voi ostaa, silloin tehdään juuri niitä hätiköityjä virheostoksia.

Lahjojen antaminen ei ole vaihtokauppaa. Lahjasta ei jää kiitollisuudenvelkaa.



Sitten tulee se hetki, kun jouluaattona saa kirjekuoren. (Stokkan lahjakortti! Leffaliput!) Ja siellä on vuohi. Tai kaivo. Tai ihan mikä vaan lappu, jossa kerrotaan, että minulle suunnatut joululahjavarat on hassattu hyväntekeväisyyteen.

Ei tule hyvä mieli, ei. Ei tartte harrastaa hyväntekeväisyyttä minun kustannuksellani. Minulle ei tule hyvä mieli, jos joulukortteihin varatut rahat on siirretty muualle. (Minä haluan mieluummin saada teiltä kortin, koska te olette minulle tärkeitä. Saadessani joulukortin ajattelen sen lähettäjää ja tiedän lähettäjän ajatelleen aiemmin minua.) Kaikkein vähiten iloitsen vuohesta jouluaattona, pitäkää vuohenne.

Perkele.

Se tunne, kun on aikuinen ja järjestää joulun. (Joulun taika ei olekaan automaatio, joku tekee sen.) On hankkinut ruokaa, leiponut ja kokannut. Siivonnut ja tehnyt jouluostoksia. Vihdoinkin on syöty ja lahjat on jaettu. Pahimmillaan lahjojen joukossa on ollut minulle yksi tai kaksi lahjaa. Yksi mieheltä ja toinen, jonka olen ostanut itselleni, koska en enää halua viettää yhtäkään yhden lahjan joulua.

Hyväntekeväisyys on hieno juttu. Meidänkin taloudesta siirtyy kuukausittain varoja pariin eri kohteeseen. Lisäksi osallistun erilaisiin kampanjoihin vuoden aikana. Ei siis tarvitse olla huolissaan, teen kyllä oman osani. Tee sinäkin, mutta älä vedä siihen syytöntä lahjansaajaa mukaan.

Kuvat Unsplash.com

18.11.2016

Raakaa raakatekstiä putkiremontista



Tämä on raakaa raakatekstiä ihmiseltä, joka palasi takaisin kotiin putkiremontin jälkeen. Evakossa asuminen oli ristiriitaista. Kotona käyminen tuntui etäiseltä unelta, kotikunta utuisasti tutulta. Väliaikaista kotia aloimme kutsua kodiksi, vaikka sieltä olikin kiire pois.

Putkiremonttikokemuksen läpikäyminen on ollut hurja juttu.  Yli kolme kuukautta pois kotoa, se on pitkä aika. Luulin sille olevan joku syy, että esimerkiksi sukitettujen putkien kuivuminen vie kaksi kuukautta. Ei tainnutkaan olla, Helsingin sanomat nimittäin uutisoi juuri kahden viikon putkiremonteista.

Allekirjoitan koko artikkelin. Työ on edennyt erittäin hitaasti ja työmaa on pääasiassa seissyt tyhjänä. Ristiriitaisia tunteita on herättänyt se, että olen asunnon omistajana kokenut siitä kumpuavia tunteita ja palvelumuotoilijana turhautumista prosessin puutteista.

Mutta miltä tuntui palata kotiin? Ristiriitaiselta. Huomasin muuttoaamuna hengittäväni vapaammin kuin pitkään aikaan. Hartiat olivat laskeutuneet kaksi senttiä. Riemu ja ilo paluusta tippuivat nopeasti, kun alkoi ottamaan kotia haltuun uudestaan. Valtavan työmäärän lisäksi tuntui kuin omaan koti olisi tunkeuduttu. Raiskattu on liian voimakas sana, mutta sekin kävi mielessä. Yksi väliovi on vaikea saada kiinni, sitä pitää painaa koko kehollaan. Työmiehet olivat potkineet ovea kiinni, liitutauluovessa oli kengänpohjien kuvia. Jos kävin työmaalla päivälla, työmiehiä oli tupakalla suoraan kotiovemme edessä ovi auki. Viimeisen viikon kiireessä on tehty omituisia ratkaisuja. Suihkutilaan on asennettu kaksi kattovalaisinta(!?), ovien listat hutkittu paikalleen. Pieniä asioita, joilla on iso merkitys. Ei kodissa potkita ovia, sauhuteta tupakkaa sisälle, unohdeta yksityiskohtia. Ei ainakaan meillä.

Suuriin linjoihin olen erittäin tyytyväinen. Työnjälki on pääosin erittäin hyvää, mutta loppuajan hutkaisut pilaavat nekin. Putkiremonttiasunto ei ole vain kohde, työmaa, se on koti, johon palaa perhe ennemmin tai myöhemmin. Joka ikinen vaihe tulisi hoitaa niin, että tämä on koti, täällä asutaan, näitä ratkaisuja tulee joku ihminen katsomaan joka ikinen päivä.

Putkiremontissa asukkaat ovat haitta ajatuksineen ja "vaatimuksineen". Hesarin artikkeli kahden viikon putkiremontista on tärkeä, sillä se nostaa esiin sen ongelman, joka minullekin on noussut vahvimpana esiin: suunnittelun puute. Jos remontti hoidetaan kahdessa viikossa se vaatii suunnittelua, loppuun mietittyä ja hiottua suunnittelua. Tämä suunnittelu hyödyttää myös asukasta, sillä suurin kompastuskivi on valtava epätietoisuus, joka ympäröi koko putkiremonttia. Kun epätietoisuudessa olevat asukkaat alkavatkin ajamaan oman kotinsa etua, heistä tulee se haitta, narisija, asukas, kaikenlaisine pyyntöineen.

Totta hitossa alkaa hiki nousemaan, kun huomaakin, että koko remontti on improvisaatiota, jossa pitäisi olla itse ajan tasalla tai mieluummin jopa askelta edellä. Vaatimassa, hiostamassa. Samaan aikaan, kun itse asuu väliaikaisesti, pyörittää arkea karsitussa ympäristössä.

Lopputarkastus meni rimaa hipoen läpi viime viikolla. Kuluneen viikon aikana olen miltei kiljuen käynyt kylmissä suihkuissa, kironnut ja turhautunut vielä lisää. Kun lopputarkastus on läpi, tippuu työmaalla hanskat maahan ja jatko on vain itsestä kiinni. Siitä kuka huutaa ja vaatii kovimmalla äänellä. Siitäkin huolimatta, että kiuas seisoo edelleen pihavarastossa, keittiössä ei ole valoja ja sähkötyöt ilmiselvästi kesken.

Kummallista peliä tämä remontti- ja rakennusala.

Päivä ja askel kerrallaan koti alkaa taas tuntua omalta. Iso harppaus otettiin eilen, kun pääsin kuumaan suihkuun.


4.11.2016

Heiaheia, eli putkiremontin loppukiri


Tänään on putkiremontin lopputarkastus. Kolme kuukautta sitten oli koti pussitettu ja pakattu. Tämä väli on tuntunut ikuisuuden pituiselta. Vielä on loppukirin vuoro. Teemme itse pientä ja isompaa jatkoremppaa ja sitten pääsemme kotiin. Taustalla jyskyttävä koti-ikävä on vain voimistunut kuluvana viikkona.



Vaikka eilisen hämyssä otettu kuva ei sitä kerro, työmaalla on otettu hurja loppukiri ja pääpiirteittäin siellä onkin jo valmista. Viikon päästä saatamme olla jo kotona! Kotona! Kotiin! Koti! Ihan hyvinhän tää meni.