Kuva on ollut minulle aina voimakuva, jo lapsesta lähtien. Muistan kuvasta päättäväisen ja ylvään naisen, jonka ryhti on suora. Hameen päällä on vartaloa myötäilevä villatakki, hiukset ovat palmikolla. Nainen on ollut minusta hieman modernikin. Minusta oli kiehtovaa, että joskus ennen vanhaan on elänyt tämä nainen, johon niin hyvin pystyin samaistumaan. (Tyylillisestikin, villatakit on aina ollut minulle IN.)
Tämä voimanainen, sielunsisko, on aina kulkenut ajatuksissani mukana, välillä enemmän, välillä vähemmän.
Kuva tuli minua vastaan ja ensimmäistä kertaa vuosiiin, ellei jopa vuosikymmeneen, näin kuvan. Katsoessani sielunsiskoani silmiin huomasin jotain yllättävää: tuon ylvään naisen villatakki oli rikki. Aikuisen silmin katsottuna vaatetus oli jopa hieman repaleista - yhtä kaikki puute näkyy kuvassa. Olin unohtanut kuvassa olevan miehen kokonaan, muistin hänen siinä olevan, mutta hänestä ei ollut jäänyt minulle mitään mielikuvaa. Yllätyin, kun 'sisko' olikin kuvassa taka-alalla.
Hetken minua harmitti Pitikin katsoa kuvaa kolmekymppisin silmin. Pilasinko nyt kaiken?
Tärkein ei ole kuitenkaan kadonnut. Kuvassa seisoo edelleen voimakas ja moderni nainen, joka herätää minussa edelleen kaikkea sitä voimaa kuin aina ennenkin. Olemuksessa on ehkä jopa uhmaa?
Asenne on ajatonta - ja kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti