Kolkeentkuus, eli kolme elämän tusinaa

Täytin 36. Se on siirtymäikä, lähempänä neljääkymmentä, yhä kauempana nuoruudesta. Toisille juniori, toisille jo seniori. Lapsena tämän ikäiset olivat jo vahvasti ja painokkaasti aikuisia, itsestä tuntuu, että olen vielä ihan raakile ja alussa. (Toisaalta samaa sanoi mieheni ihana mummu, joka aina sanoi edelleen ihmettelevän ikäänsä ja sitä, miten häntä puhutellaan, kun ihan sama tyttönen hän vielä on kahdeksankymppisenäkin.)

Olen itse vielä niin junnu, että koin kirjaston vessassa otetun selfien olevan vielä ihan ok.

36. Se on 3x12. Kolme tusinaa. Elämäni kolmas suurempi ajanjakso on taitteessa ja on seuraavan 3x12-setin vuoro.

0-12 // lapsuus
12-24 // nuoruus
24-36 // nuori perhe
36-48 // perhe ja ura
48-60 // aktiivinen aikuisuus
60-72 // hummailu ja lapsenlapset
72-84 // jatkoaika, räkä poskelle ja nuppi kaakkoon

Tämä tuntuu selvältä rajapyykiltä, erottajalta. Olen hoitanut menneet munakennot kunnialla (tai kunniatta) purkkiin ja on aika hypätä taas uuteen ja tuntemattomaan. Jatkuva muutos pitää sielun ja ajatukset valppaina, siksi kai meistä kukaan ei koskaan ehdi aikuistua ennen kuolemaansa.

Tällä kertaa kriiseilin ensimmäisen kerran lähestyvää lukua. Silmäpusseihin on vaikea tottua ja nähdä ne vain osana elämän kudelmaa, merkkinä eletystä. Ikä alkaa näkyä, vaikka sydämessä ei siltä tunnu. Toisaalta olen ihan viime vuosina löytänyt sellaista varmuutta ja tasapainoa, jonka toivoisin kaikkien löytävän jo parikymppisenä. Ihmiselämässä epäreiluinta on minusta se, että voi oppia vain omista virheistään. Olisi niin paljon helpompi, jos voisi jatkaa siitä, mitä muut ovat elämässään oivaltaneet.

Emme ole enää nuori perhe. Esikoinen täyttää jo 12 - hän päättää oman ekan tusinansa - ja nuorinkin on jo viisi. Tulevasta voin vain esittää arvailua, mutta luulen nyt alkavan ajanjakso perheelle ja työlle, tasapainolle. Jään mielenkiinnolla odottamaan!

Lähde

Sen jo kuitenkin tiedän, että kun käyntiin lähtee kuudes tusina, olen tämän kuvan mummo. Tanssin lastenlasten kanssa keittiössä, käyn heidän kanssaan ottamassa salaa korvareiät ja sujautan kaksikymppisen heidän taskuun sen jälkeen, kun olemme käyneet taidenäyttelyssä. Kuljen kaikkialla pitäen miestäni kädestä (tai takapuolesta) ja matkustamme kaikissa niissä paikoissa, jossa olemme aina halunneet käydä. (Siis niissä, joissa mieheni on halunnut käydä. Tuliaistyypille matkan määränpää on yks ja hailee.)

Vain tällä hetkellä ja omalla asennoitumisella on väliä. Poimin sieluuni yllä olevan tyttösen asennetta jo npienen jyvän ja pyrin kasvattamaan sitä joka päivä.

Paljon onnea mä ja lykkyä matkaan!

Yhden pikkuvessan pitkä historia

Koti-ikävä. Voi miten iso ikävä minulla onkaan kotiin. Päiväunille koiranputkien juurelle. Leipomaan keittiöön. Sytyttämään kynttilöitä avotakkaan.

- -

Aamu alkoi taas taskulampun loisteessa ja kävimme läpi putkimiehen kanssa putkivetoja. Saunaosastolla laatoitetaan enää lattioita ja sitten kaikki laatat ovat valmiina. Valmiilta ei kotona kuitenkaan vielä näytä, päinvastoin. Katon kotelosta roikkuu koko kylän sähköt, katot ovat laittamatta, kalusteet kiinnittämättä. Koko työmaalla aistii lopun ajan kiireen.

Tunne on itse asiassa sama kuin miltei tasan vuosi sitten ennen uuden keittiön avajaisia. Iso olohuone on remontin välissä kuin myrskyn jäljiltä. Kokemuksesta tiedän, että marraskuun lopussa pääsen taas emännöimään juhlia ihanassa kodissamme, mutta tie sinne tuntuu ikuisuuden mittaiselta.

- -

Lempihuoneeni on tällä hetkellä pikkuvessa, joka on ollut varsinainen murheenkryyni. Vessaa on kieputeltu edestakaisin niin paljon, että pelkäsin sen kipuisuuden loistavan lopputuloksesta. Tällä kertaa olin väärässä. Onneksi.

Ensimmäinen laattavalinta oli musta, pitkulainen lasimosaiikkilaatta koppivessan takaseinälle ja vaaleaa sivuseiniin. Tiedän mustavalkoisen olevan luottovalinta nykyään, mutta meidän kotiin se tuntui liian kovalta. En myöskään halunnut korostaa vaaleaa pyttyä mustaa vasten. Uusiksi siis!

Ihastuin kovasti toisiksi ylimpään laattaan, joka soi kauniisti yhteen asunnossa olevien tapettien kanssa, se tuntui olevan niiden kanssa samaa perhettä tunnelmaltaan. Laatan pariksi valikoitui valkoinen 10x10-laatta, joka ei ollut rustiikkinen, mutta jossa oli pieni häivähdys eloa. Vihertävän harmaa laatta on iso 20x60-laatta ja vaikka tiesin näiden kahden laatan soivan yhteen, olin epävarma. Yhdistän iso ja pientä, rikon yhtä tärkeimmistä yhdistelysäännöistä, jonka mukaan kuosien yhdistely tehdään aina viereisen kaverin kanssa. Isoa ja keskikokoista tai pientä ja keskikokoista, harvemmin isoa ja pientä.

Huolta ei poistanut se, että ensimmäinen hahmotelma huoneesta ei ollut mittakaavass. Tiesin laatan toimivan, mutta en saanut varmuutta siitä. Laatat oli laitettava lomittain, koska tila oli niin pieni. Kaksi isoa laattaa rinnan olisi ollut koominen efekti takaseinällä.

Pyörittelin ja funtsin. Funtsin ja pyörittelin. Sitten ymmärsin, että laattojen on vuoroteltava kolmen rytmissä kahden sijaan. Tuo maaginen kolmonen! Kliks. Kymppilaatta järjestelmällisenä ristikkona hankasi kuitenkin vielä vastaan. Tuntui huonolta yhdistää isoon laattaan, pieni järjestelmällinen laatta. Olin rajannut metroladonnan asunnostamme pois alkuvaiheessa, mutta nyt oli sattuman vuoro astua peliin.

Kyllästyin ja ajauduin Pinterestiin. Minun ei pitänyt olla siellä enää, uusia ideoita ei todellakaan tarvittu enää! Nyt oli aika saada valinnat ja päätökset purkkiin, ei avata purkkia uudelleen. Siellä olin kuitenkin. Pinterestissä, nollaamassa aivoja.

Kliks. Oli kuva pienestä, vaaleasta metroladonnasta. Nappsin kuvan photariin ja sitten laatoitus alkoi laulamaan. Kauniisti, hallitusti, siinä se murheenkryynivessa viimeinkin oli, valmiina päästettäväksi. irti. Jopa insinöörimieheni, joka muun muassa oli hylännyt kultakalavessan (alla), reagoi välittömästi kuvaan metroladonnasta: "tosi hyvä, tällä mennään".

Kultaisia kaloja vessassa, miten kukaan voisi vastustaa sitä?!

Uusia kiemuroita toi kuitenkin tullessaan vielä lattia. Olimme nuukia ja olimme valinneet useimpiin tiloihin tummanharmaan urakkalaatan. Laatan uudellen näkeminen sai kuitenkin selkäkarvat pystyyn ja vatsan muljahtamaan. Se oli kauhea. Se ei ollut tummanharmaa, se oli harmaa. Ei siis todellakaan mikään kontrastielementti, vaan kauhea, lemuinen tuhnu. Voisiko lattiaan laittaa kodinhoitohuoneessakin olevan kuuskulmalaatan. Olisiko erikoisia ladontoja liikaa vai pitäisi juuri siksi lattiassakin olla jotain muuta kuin perusristikkoa? Riskillä mentiin, hunajakennoa laitettiin myös pikkuvessaan.

Apua, mitä tästä tulee!

Yhtenä  iltana puhelimeeni lähetettiin kuva valmiista laatoituksesta. Tuo nopea räpsy toi välittömän helpotuksen. Tuohan on IHANA! Ihanaihanaihana! Suosikki! Muilla huoneilla ei ole enää väliä, kun minulla on ainakin tämä huone. Kyllä kelpaa.

Millaisia teidän muiden suunnitteluprosessit ovat? Onko ne yhtä kivuliaita ja pitkiä? Vai osaatteko tehdä valinnat nopeasti ja pysyä niissä?

Sielunsisko

Suvun vanhojen kuvien joukossa on kuva, joka on aina tuntunut erityisen rakkaalta.  Kuvassa on nuori nainen miehensä(?) kanssa. Nainen ei ole isovanhempani suoraan, mutta joku sukulainen. En tiedä edes hänen nimeään.

Kuva on ollut minulle aina voimakuva, jo lapsesta lähtien. Muistan kuvasta päättäväisen ja ylvään naisen, jonka ryhti on suora. Hameen päällä on vartaloa myötäilevä  villatakki, hiukset ovat palmikolla. Nainen on ollut minusta hieman modernikin. Minusta oli kiehtovaa, että joskus ennen vanhaan on elänyt tämä nainen, johon niin hyvin pystyin samaistumaan. (Tyylillisestikin, villatakit on aina ollut minulle IN.)

Tämä voimanainen, sielunsisko, on aina kulkenut ajatuksissani mukana, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Kuva tuli minua vastaan ja ensimmäistä kertaa vuosiiin, ellei jopa vuosikymmeneen, näin kuvan. Katsoessani sielunsiskoani silmiin huomasin jotain yllättävää: tuon ylvään naisen villatakki oli rikki. Aikuisen silmin katsottuna vaatetus oli jopa hieman repaleista - yhtä kaikki puute näkyy kuvassa. Olin unohtanut kuvassa olevan miehen kokonaan, muistin hänen siinä olevan, mutta hänestä ei ollut jäänyt minulle mitään mielikuvaa. Yllätyin, kun 'sisko' olikin kuvassa taka-alalla.

Hetken minua harmitti Pitikin katsoa kuvaa kolmekymppisin silmin. Pilasinko nyt kaiken?

Tärkein ei ole kuitenkaan kadonnut. Kuvassa seisoo edelleen voimakas ja moderni nainen, joka herätää minussa edelleen kaikkea sitä voimaa kuin aina ennenkin. Olemuksessa on ehkä jopa uhmaa?

Asenne on ajatonta - ja kaunista.

Koti valokeilassa

Näen kotini vain taskulampun valossa. Valokiilassa rakentuu kotimme ääriviivat pala palalta uudelleen. Putkiremontti on edennyt laatoitukseen. Huoneet, jotka vielä hetki sitten olivat monttuja, laatta kerrallaan pukeutuvat uuteen elämäänsä. Elän omituisessa välitilassa. On kotia, on välikotia, evakkokämppää, on uutta ja vanhaa. Kotikunnassa käyminen tuntuu utuiselta vierailulta, evakkokodin läheiset lenkkimaastot tuntuvat vieläkin uusilta kuin kadut ulkomaanmatkalla.

Uusi vessa hakee muotoaa. Salaa rakastan noita seinämerkintöjä. Taidamme silti olla tylsä insinööripariskunta ja peittää seinän tekstuurimaalilla suunnitelmien mukaan. Tämä vessa on muutenkin isoin riski ja villikortti. Onneksi se näyttää hyvältä! Ainakin taskulampun valossa.

Suurin laattarakkauteni ei ole vielä seinässä.

Nämä huoneet ovat eläneet omaa elämäänsä jo yli vuoden ja nyt ne todella muuttuvat todeksi. Ehdin jo tottua kodinhoitohuoneen myrkynvihreisiin laattoihin ja keväällä ikkunassa kukkivaan tuomeen, jonka valkoiset kukat loivat kauniin kontrastin tummaan yrjövihreään. Pienen koppivessan lattia raikastui laattamaalilla ja oli oikeastaan oikein kiva.

Saunan puolelle pääsi vain hipsimällä ulkokautta nyrjähtäneillä laatoilla. Satoi tai paistoi. Välillä kroksit lipsahteli mudassa, välillä piti pimeässä jäädä ihmettelemään tähti. Saunan eteistäkään ei enää oikeastaan nähnyt, kun kulki vain nopeasti sotkun ohi. Saunan suihkun parasta antia oli tilan valoisuus ja ikkunan helmenharmaat pokat. Uuteen laattaan ei enää helmenharmaa sovi.


Nyt ei ole enää ulkosaunaa. On kulku ja rikottu seinä, joka on kaikki nämä vuosikymmenet ollut seinä taiteelle. Nyt se on moderni ja käytännöllinen kulku asunnon toiseen vessaan, joka saunan viereen rakennettiin. Miten toimivaa, miten tylsää.

Vasta eilen ymmärsin, miten isosti tämä valmistuva remontti tulee meihin ja meidän asuntoomme vaikuttamaan. Nyt se on taas yhdeltä isolta askeleelta enemmän meidän. Me olemme lyöneet asuntoon oman leimamme, emme ole siellä enää vieraita.

Nyt alkaa loppukiri.