15.7.2017

Mitä jos?








En halua maalata peukaloani vihreäksi. Riittää, että lavankauluksen sisällä on minttua, salaattia ja pinaattia. Ne kasvavat helposti. Aamulla laitan jalkaani feikkikroksit, napsin pinon salaattia ja ladon noin seitsemän salaatinlehteä juustosiivun alle. En juuri nyt tiedä mitään muuta ihanampaa.

Ensimmäisenä vuonna ostin hortensian, sillä pidän hortensioista, pioneista ja neilikoista. Unikoistakin. Tämä on ensimmäinen oma piha. Voi olla viimeinenkin. Vanhan ajan ihmiset asuvat kodissaan vuosikymmeniä, kunnes heidät kannetaan sieltä ulos.

Tapoin hortensian. Se nuupahti pihavaraston viereen. Pioneita en ole ostanut. Vielä tai en koskaan. Pihalla on vanhoja ruusuja. Ne kukkivat sitkeästi, kukkivat sinäkin vuosikymmenenä, kun tässä kodissa ei asunut kukaan. Kukkivat tänä vuonnakin, vaikka siirsimme niistä puolet polun varteen. Vanhan ajan kukat eivät pienistä piittaa. Ei tarvitse olla gluteiinitonta ja hiilaritonta, sadevesi on hyvä.  Se tekee hiuksistakin kauniimmat.

Raparperi kotiutui tänä vuonna. Se kasvattaa isoja lehtiä toisen perään. Raparperipiirakkaa on leivottua niin monta, etten pysy enää laskuissa mukana. Maire-mummu teki aina raparperikiisseliä ja kaatoi kuuman kiisselin jäisten, viime vuotisten mansikoiden päälle. Mansikka-raparperikiisselin kanssa syötiin aina riisipuuroa. Riisipuuro ja kiisseli nostettiin yöksi kuistille, josta se välipalalla nostettiin takaisin keittiöön.

Maire ei ollut minun mummuni, mutta niin tärkeä, että halusin nimetä hänen mukaan esikoistyttäreni. On minulla vähän ikäväkin mansikka-raparperikiisseliä, ja Mairea. Mairen lempikukka oli punainen ruusu.

~

Eniten minulla on ikävä äitiä. Äitiä, joka on kadonnut, vaikka tiedän hänen osoitteensa. Äitiä, jota en ole vuosikymmeneen nähnyt. Olen katsonut vain varjoa, puhunut kaiun kanssa. Miten voi surra ihmistä, joka ei ole kuollut?

Kirjoitan edelleen "Äiti" lauseen keskellä. Isolla. Taivutan "Äitin", sillä se on nimi. Minun äitini nimi. Välillä korjaan kirjaimen pieneksi ja vaihdan t:n tilalle d:n. Ikävää ei poista kumpikaan kirjoitusmuoto.

Välillä on aika tyhmää olla aikuinen.

~

Nyt nupullaan on tämän vuoden ensimmäinen ruusu. Mitä jos ihmisenkään ei kuulu kukkia ympäri vuoden?

11.5.2017

Sitä mikä on totta


Kirjoita siitä mikä on totta, neuvoi ystävä, kun tuskailin sanojen kanssa. Rakastan sanoja ja lauseita, mutta olen julmasti vuosien varrella hylännyt ne. Rakastin kirjoittamista niin paljon, että halusin tehdä jotain muuta. En halunnut toimittajaksi, sillä se tuntui uhraukselta. En halunnut kirjailijaksi, koska se tuntui liian pelottavalta. 

Ylin kuva kukista on kuva siitä, jonka haluaisin olla totta.  Haluaisin tämän blogin olevan kuvan kaltainen. Omasta puutarhasta poimittuja ruusuja, eriparituoleja, kaunista sivuvaloa, pysähtymistä kauneuden äärelle. Harkittu ryppy pöytäliinassa.

Tämä ei ole tällä hetkellä mikään blogi, sillä ylin kuva ei ole totta. 


Elämä on hätänakki ruokaa laittaessa päiväkodin jälkeen, joka tällä kertaa on eilinen hampurilaissämpylä ketsupilla.  (Kun on kolmas lapsi, saa syödä hampurilaissämpylän vain ketsupilla tai tortillan ketsupilla ja maissilastuilla. Hyvä siitä tulee silleenkin.)

Totta on taulu Kierrätyskeskuksesta, joka koko muu perhe vihaa ja minä rakastan. Totta on vielä laataton keittiö ja se, että meillä saa istua keittiön tasoilla syömässä sitä ketsuppisämpylää, kunhan nostaa jalat ylös, kun tarvitaan laatikoista jotakin. Voi olla, että tämä talvi mentiin hivenen liian pienellä fleece-kerrastolla, mutta hyvin se meni vielä ja lämmittikin.

Epäilen, että jään kaipaamaan kirjoittamattomia sanoja ja hätänakkiarkea enemmän kuin kuvia kuratoidusta elämästä, jota ei oikeasti ole.




24.2.2017

Kun tuulet vaihtavat suuntaa


Moi!

Onneksi minulla on tämä kolo verkkoavaruudessa. 
Oma satama kaikelle turhalle ja tärkeälle.

Vain minun. Silti meille kaikille.

Ainakin sinulle. Juuri sinulle.

Kun tuulet vaihtavat suuntaa, voi seistä suorana ja vankkana.
Haukkoa vain vähän, kun se puhaltaa suoraan kasvoja kohti
ja henki salpautuu.

Voi suojautua.
Tuuli laantuu kyllä joskus.
Mutta mitä on ympärillä, kun avaa hupun ja katsoo ympärilleen?

On silti olemassa mahdollisuus,
että tuuli yrittää vain kääntää päätänne johonkin suuntaan.
Sinne, minne emme itse osaisi katsoa.

Kiva, että olet siellä.

Minäkin olen, aina joskus. Toivottavasti nyt myös useammin.


29.11.2016

Yksi vuohi, ei kiitos



Minulla on hieman paha mieli. Lahjakulttuuri on pilattu. Konmarinoidaan, ajatellaan eettisesti ja "sovitaan, ettei osteta aikuisten kesken lahjoja". En osallistu. En lähde siihen muotivillitykseen mukaan, sillä en suostu siihen, että lahjojen antamisen ja vastaanottamisen ilo viedään minulta!

Tunnustan kuitenkin, että se on jo oikeastaan viety, vaikka taistelen vastaan. Ennen pidin itseäni suht hyvänä lahjojen hankkijana, ainakin yritin miettiä lahjoja, joista vastaanottaja pitäisi. Nyt tilalla on valtava epäonnistumisen pelko, kun lahjoihin kohdistuu niin korkeat kriteerit. Pitää olla kestävää tai kuluvaa. Ei saisi olla lahjaa ollenkaan ja mehän sovittiin. Monet lahjat jäävät antamatta, sillä antamisen tilalle on tullut epävarmuus. Epäonnistumisen mahdollisuus on nykyään niin suuri. Samaan aikaan suorastaan vituttaa.

Annan lahjoja, koska se on minusta kivaa ja toivon vastaanottajan siitä ilahtuvan.

En osta pakolla lahjoja. Itse asiassa noudatamme sellaista lahjapolitiikkaa, että ostamme lahjan, jos keksimme tai löydämme vastaanottajalle kivan jutun. Jos ei löydy, ei löydy. Kummilapset ja suvun vesat eivät saa kaikki kahdenkympin lahjaa. Välillä lahja voi olla kalliimpi,  välillä riittää kortti, johon olen kirjoittanut sadun. Väkisin lahjaa ei voi ostaa, silloin tehdään juuri niitä hätiköityjä virheostoksia.

Lahjojen antaminen ei ole vaihtokauppaa. Lahjasta ei jää kiitollisuudenvelkaa.



Sitten tulee se hetki, kun jouluaattona saa kirjekuoren. (Stokkan lahjakortti! Leffaliput!) Ja siellä on vuohi. Tai kaivo. Tai ihan mikä vaan lappu, jossa kerrotaan, että minulle suunnatut joululahjavarat on hassattu hyväntekeväisyyteen.

Ei tule hyvä mieli, ei. Ei tartte harrastaa hyväntekeväisyyttä minun kustannuksellani. Minulle ei tule hyvä mieli, jos joulukortteihin varatut rahat on siirretty muualle. (Minä haluan mieluummin saada teiltä kortin, koska te olette minulle tärkeitä. Saadessani joulukortin ajattelen sen lähettäjää ja tiedän lähettäjän ajatelleen aiemmin minua.) Kaikkein vähiten iloitsen vuohesta jouluaattona, pitäkää vuohenne.

Perkele.

Se tunne, kun on aikuinen ja järjestää joulun. (Joulun taika ei olekaan automaatio, joku tekee sen.) On hankkinut ruokaa, leiponut ja kokannut. Siivonnut ja tehnyt jouluostoksia. Vihdoinkin on syöty ja lahjat on jaettu. Pahimmillaan lahjojen joukossa on ollut minulle yksi tai kaksi lahjaa. Yksi mieheltä ja toinen, jonka olen ostanut itselleni, koska en enää halua viettää yhtäkään yhden lahjan joulua.

Hyväntekeväisyys on hieno juttu. Meidänkin taloudesta siirtyy kuukausittain varoja pariin eri kohteeseen. Lisäksi osallistun erilaisiin kampanjoihin vuoden aikana. Ei siis tarvitse olla huolissaan, teen kyllä oman osani. Tee sinäkin, mutta älä vedä siihen syytöntä lahjansaajaa mukaan.

Kuvat Unsplash.com

18.11.2016

Raakaa raakatekstiä putkiremontista



Tämä on raakaa raakatekstiä ihmiseltä, joka palasi takaisin kotiin putkiremontin jälkeen. Evakossa asuminen oli ristiriitaista. Kotona käyminen tuntui etäiseltä unelta, kotikunta utuisasti tutulta. Väliaikaista kotia aloimme kutsua kodiksi, vaikka sieltä olikin kiire pois.

Putkiremonttikokemuksen läpikäyminen on ollut hurja juttu.  Yli kolme kuukautta pois kotoa, se on pitkä aika. Luulin sille olevan joku syy, että esimerkiksi sukitettujen putkien kuivuminen vie kaksi kuukautta. Ei tainnutkaan olla, Helsingin sanomat nimittäin uutisoi juuri kahden viikon putkiremonteista.

Allekirjoitan koko artikkelin. Työ on edennyt erittäin hitaasti ja työmaa on pääasiassa seissyt tyhjänä. Ristiriitaisia tunteita on herättänyt se, että olen asunnon omistajana kokenut siitä kumpuavia tunteita ja palvelumuotoilijana turhautumista prosessin puutteista.

Mutta miltä tuntui palata kotiin? Ristiriitaiselta. Huomasin muuttoaamuna hengittäväni vapaammin kuin pitkään aikaan. Hartiat olivat laskeutuneet kaksi senttiä. Riemu ja ilo paluusta tippuivat nopeasti, kun alkoi ottamaan kotia haltuun uudestaan. Valtavan työmäärän lisäksi tuntui kuin omaan koti olisi tunkeuduttu. Raiskattu on liian voimakas sana, mutta sekin kävi mielessä. Yksi väliovi on vaikea saada kiinni, sitä pitää painaa koko kehollaan. Työmiehet olivat potkineet ovea kiinni, liitutauluovessa oli kengänpohjien kuvia. Jos kävin työmaalla päivälla, työmiehiä oli tupakalla suoraan kotiovemme edessä ovi auki. Viimeisen viikon kiireessä on tehty omituisia ratkaisuja. Suihkutilaan on asennettu kaksi kattovalaisinta(!?), ovien listat hutkittu paikalleen. Pieniä asioita, joilla on iso merkitys. Ei kodissa potkita ovia, sauhuteta tupakkaa sisälle, unohdeta yksityiskohtia. Ei ainakaan meillä.

Suuriin linjoihin olen erittäin tyytyväinen. Työnjälki on pääosin erittäin hyvää, mutta loppuajan hutkaisut pilaavat nekin. Putkiremonttiasunto ei ole vain kohde, työmaa, se on koti, johon palaa perhe ennemmin tai myöhemmin. Joka ikinen vaihe tulisi hoitaa niin, että tämä on koti, täällä asutaan, näitä ratkaisuja tulee joku ihminen katsomaan joka ikinen päivä.

Putkiremontissa asukkaat ovat haitta ajatuksineen ja "vaatimuksineen". Hesarin artikkeli kahden viikon putkiremontista on tärkeä, sillä se nostaa esiin sen ongelman, joka minullekin on noussut vahvimpana esiin: suunnittelun puute. Jos remontti hoidetaan kahdessa viikossa se vaatii suunnittelua, loppuun mietittyä ja hiottua suunnittelua. Tämä suunnittelu hyödyttää myös asukasta, sillä suurin kompastuskivi on valtava epätietoisuus, joka ympäröi koko putkiremonttia. Kun epätietoisuudessa olevat asukkaat alkavatkin ajamaan oman kotinsa etua, heistä tulee se haitta, narisija, asukas, kaikenlaisine pyyntöineen.

Totta hitossa alkaa hiki nousemaan, kun huomaakin, että koko remontti on improvisaatiota, jossa pitäisi olla itse ajan tasalla tai mieluummin jopa askelta edellä. Vaatimassa, hiostamassa. Samaan aikaan, kun itse asuu väliaikaisesti, pyörittää arkea karsitussa ympäristössä.

Lopputarkastus meni rimaa hipoen läpi viime viikolla. Kuluneen viikon aikana olen miltei kiljuen käynyt kylmissä suihkuissa, kironnut ja turhautunut vielä lisää. Kun lopputarkastus on läpi, tippuu työmaalla hanskat maahan ja jatko on vain itsestä kiinni. Siitä kuka huutaa ja vaatii kovimmalla äänellä. Siitäkin huolimatta, että kiuas seisoo edelleen pihavarastossa, keittiössä ei ole valoja ja sähkötyöt ilmiselvästi kesken.

Kummallista peliä tämä remontti- ja rakennusala.

Päivä ja askel kerrallaan koti alkaa taas tuntua omalta. Iso harppaus otettiin eilen, kun pääsin kuumaan suihkuun.


4.11.2016

Heiaheia, eli putkiremontin loppukiri


Tänään on putkiremontin lopputarkastus. Kolme kuukautta sitten oli koti pussitettu ja pakattu. Tämä väli on tuntunut ikuisuuden pituiselta. Vielä on loppukirin vuoro. Teemme itse pientä ja isompaa jatkoremppaa ja sitten pääsemme kotiin. Taustalla jyskyttävä koti-ikävä on vain voimistunut kuluvana viikkona.



Vaikka eilisen hämyssä otettu kuva ei sitä kerro, työmaalla on otettu hurja loppukiri ja pääpiirteittäin siellä onkin jo valmista. Viikon päästä saatamme olla jo kotona! Kotona! Kotiin! Koti! Ihan hyvinhän tää meni.